Golfaaminen on Suomessa haastava laji jo pelkästään sääolosuhteiden vuoksi. Miten kukaan voisi olettaa puttipelin toimivan täydellisesti, kun puolet vuodesta menee joko räntäsateessa piehtaroidessa tai vastavuoroisesti mailakassia talviteloilla säilyttäen? Onneksi tuntumaa on voinut jo pidemmän aikaa hakea videopelirintamalla. Teosten nimet sekä ykköstähdet ovat vaihdelleet Tiger Woodsista Rory McIlroyhin, mutta seesteinen tunnelma on keskimäärin pysynyt aina hyvänä – poislukien enintään Switchin humoristisemman What the Golfin. Nykyisin pallolle annetaan kyytiä 2K:n parin vuoden välein julkaistavassa PGA Tour -sarjassa. Kehitystyöstä ja etenkin julkaisusta vastaavan firman kohdalla on syytä kysyä sitä, onko virtuaaligolfikin ainoastaan massipäälliköiden harrastus?
Virtuaaligolfaaminen on pysynyt pääsääntöisesti varsin tutunlaisena jo pidemmän aikaa. Omat ensikokemukset vievät paitsi Tammisaaren minigolfradalle mutta myös PlayStation 3 -konsolin aikoihin, jolloin EA Sports vastasi vielä lajin pelillistämisestä. Sittemmin kokeiluväli on pysynyt varsin rauhallisena, sillä edellisestä pelilautaselle päätyneestä Rory McIlroy PGA Tour’sta on vierähtänyt jo lähes kymmenen vuotta. Todellisella viheriöllä ei varmaan pysyisi enää rautaseiska oikein päin kädessä, mutta konsoliputtaajalle ollaan onneksi armollisempia.
PGA Tour 2K25 on rakennettu lähes tyystin MyCareer-tilan ympärille. Itselleen voi luoda golfaajan tai useammankin, joille kerrytetään kokemusta pitkin poikin eri tiloja. Käyttipä aikaansa uratilan turnauksia pelaten tai päivittäin ja viikottain vaihtuvia haasteita suorittaen, kyvyt lähtevät hiljalleen kasvuun. Tosin on harmillisesti todettava, ettei 2K ole päässyt karvoistaan eroon. Oman virtuaaliminän saa nimittäin naputeltua välittömästi mestaritason peluriksi, mutta tällöin kulku käykin virtuaalikaupan ja todennäköisesti pankin laina-asioita käsittelevän virkailijan kautta. Jos pelistä maksaa täyden hinnan niin satasen oikopolku tuntuu kohtuuttomalta. Jätin maksamatta. Samaisilla oravannahoilla saa lunastettua lisäksi kosmeettisia esineitä tyylitietoisille pelureille.
Uratila pyrkii tavoittelemaan kattavaa golfariarjen kuvaamista. Pallonlyömisen ohella luodaan mainetta haastattelujen avulla sekä keräämään huomiota sosiaalisessa mediassa. Erilaiset sponsoridiilit avittavat varusterallissa sekä uusien työkalujen avaamisessa. Parasta kuitenkin on, että käyttipä pelituokionsa mihin tahansa aktiviteettiin, voi sen tuntea avittavan oman virtuaaliminänsä kehitystä edes jossain määrin.
Lue myös: Paluu 2000-luvun alun unohdettuun sotaan – katsauksessa Star Wars: The Clone Wars
Erilaisia pelitiloja on varsin riittävästi. Ennen kuin kyvykkyyttään lähtee mittaamaan uratilaan saati verkkopelin puolelle, kannattaa perehtyminen aloittaa tiiviistä ja mainiosta tutoriaalista. Sen avulla pääsee myös parhaiten sisälle pelin ykkösuudistukseen: EvoSwingiin. Se muuttaa hutkimisen kirugintarkaksi tatinsiirtelyksi. Voimakkuutta haetaan nykäisemällä oikea tatti alas, minkä jälkeen puhdas siirto optimilinjaa pitkin eteen poikii hallituimman lopputuloksen. Hutiloiva huithapeli havaitsee ruudun vilkkuvan punaisena ja pallon lentelevän naapuripihan puolelle.
Uusi lyöntisysteemi on mainio ja sopivan taitopohjainen. Pallon liikerataan voi vaikuttaa kattavasti ja lyönnit menevät keskittyessä kutakuinkin sinne minne ne mielessä hahmotteleekin. Mikäli yrittää samaan aikaan juoda limpparia ja pyyhkiä sipsimuruja suupielistä, kannattaa Fore-huuto heittää ilmoille jo ennakkoon. Halutessaan EvoSwingin saa sivuutettua vaihtoehtoisten ja saavutettavuuden kannalta kenties parempien vaihtoehtojen tieltä, mutta tällöin kokemuksesta menee iso siivu harakoille.
Moninpelin puolella on tarjolla vakavaa ja vähemmän myrtsiä tekemistä. TopGolf-moodissa pääsee mittauttamaan kyvykkyytensä rennommissa olosuhteissa, kun taas päivittäisissä haasteissa ei raaskisi tehdä ylimääräisiä maisemareittejä tai nautiskella vesistöissä kahlaamisesta.
Erilaisia ratoja on mukana parisenkymmentä, ja niiden syvällisyyden voi muokata halutunlaiseksi. Jos uratilassa ei houkuta kiertää samaa aluetta neljään kertaan, voi turnauksen tiivistää lyhyemmäksi rykäisyksi. Yhden kierroksen ohella on tarjolla dynaamisempi moodi, jossa täydestä 18 väylästä kiertää kourallisen per pelipäivä. Samojen kolojen kiertäminen palkitsee sekin, sillä dynaamisesti vaihtelevat sääolosuhteet muokkaavat fiilistä kummasti suuntaan ja toiseen. Trombimainen sivupuuska saa kiehumaan kiukusta, kun taas myötätuuleen paiskottava avaus jatkaa matkaansa paljon edellisrundia pidemmälle.
PGA Tour 2K25:n suurin valtti on sen saavutettavuus. Vaikka teos saavuttelee enemmän tai vähemmän simulaatiomaista syvällisyyttä, voi haasteruuvin kiristää juuri itselleen mieluisaksi. Kivenkovaa vastusta kaipaavat joutuvat rundaamaan ratoja birdejä nakutellen, kun taas untuvikot voivat nostella pyttyä ilmoille ihannetulokseen yltämällä. Vaikeusasteen nostaminen tarjoaa vikkelämmän pääsyn kokemuspisteisiin käsiksi – tai ainakin jos tietää mitä tekee. Joka tapauksessa 2K on onnistunut luomaan teoksen, jonka aloittaminen onnistuu kivuttomasti niin ilman virtuaalitasoitusta pelaavilta veteraaneilta kuin vasta mailaan tarttuvilta amatööreiltä.
Audiovisuaalinen toteutus lennähtää harmillisesti raffin puolelle. Viheriöt ja radat itsessään on tehty taiten, mutta graafisella puolella on selkeästi laiminlyötyjä elementtejä. Erityisesti katsojien pärstät näyttävät siltä, että samaiset heebot ovat omalla aamukierroksellaan heittäneet bäginsä lätäkköön ja päättäneet jättää ne sinne pysyvästi. Niin ikään selostajien höpinät ovat kiusallisempia kuin ensikertaa tapaavien Tinder-kyyhkyläisten vaivaantuneet jäänrikkomispyrkimykset. Ei minun kierros niin tapahtumaköyhä ole, etteikö siitä saisi edes jonkinlaista jutunjuurta aikaiseksi.
Onneksi tärkeimmät elementit ovat kohdillaan. Kuten sanottua, eri golfalueet ja -radat näyttävät siltä kuin pitääkin. Erityisesti puttaamaan päässessä saa tosissaan ihmetellä erilaisia maastonpiirteitä ja kohoumia. Pallon reitin saa piirrettyä ruudulle kertaalleen, minkä jälkeen hienosäädöllä voi vielä yrittää korjata tilanteen. Fiilis 20-metrisen puttauksen onnistuessa on upea. Harmi vain, ettei pelihahmo jaksa moisesta juuri innostua pientä nyrkkituuletusta enempää. Toiveena ei ole mikään anteromertarantamainen huutaminen, mutta voisi sitä antaa pelaajalle palkkioksi muutakin kuin pienet sotilaalliset.
Teknisesti mukana on muutamia pieniä kauneusvirheitä. Kaikki edistyminen on sidottu verkkoyhteyteen, joka tuntuu hidastelevan ajoittain varsin pahasti. Pienenkin tauon jälkeen on yhdistettävä teos uudestaan palvelimeen kiinni, eivätkä tiedot tahdo aina synkronoitua. Kun turnauksen päätös jää odottamaan viideksi minuutiksi yhteydenmuodostumista, on fiilis kaikkea muuta paitsi auvoisa. Onneksi homma korjaantui pelin uudelleenkäynnistämisellä ja päätösputin toistolla. Upposi muuten sekin.
PGA Tour 2K25 on mainio ja monipuolinen virtuaaligolfaus, joka soveltuu kaikentasoisille pelureille. Sen suurimmat ongelmat ovat melkoisen ahnas mikromaksuilu, graafisen toteutuksen epätasaisuus sekä tietysti koko peligenren muuttumattomuus. Niin hyvä kuin uusi EvoSwing-toiminto onkin, itse golfaaminen ei tunnu mullistuneen viiden tai juuri edes 15 vuoden takaisesta. Kenties suora vertailu vierekkäin osoittaisi ajatuksen vääräksi. Tämä ei silti ole iso miinus, sillä MyCareer-tila sekä viihdyttävä ja antoisa pallonlyöminen tarjoavat viihdettä hyväksi aikaa. Itsekin huomasin nauttivani päivittäisestä kierroksesta varsin paljon, sillä sen avulla sai ajatukset pois arjesta 20 minuutin ajaksi. Kokonaisuus käy siis perinteistä puoskaria edullisemmasta terapiasta – jos siis malttaa pysyä erossa mikromaksuista.
Saatavilla: PC, PS5, PS5 Pro (testattu), Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 3
YHTEENVETO:
⭐⭐⭐⭐ / ⭐⭐⭐⭐⭐
PGA Tour 2K25 tekee golfaamisesta kiehtovaa kaikentasoisille pelaajille, eikä mailaan tarttuminen on ollut koskaan näin matalan kynnyksen takana. Kyseessä voisi olla pienet ja ahnaat kauneusvirheet poistamalla tämän vuoden urheilupelien kirkkainta aatelistoa.
Lue myös: Lista Hämähäkkimiehen vihollisista – arvostelussa Marvel’s Spider-Man 2 (PC)
Lue myös: Ilmestyskirjan peto – arvostelussa Monster Hunter Wilds (PC)