Kuulen viholliskaksikon lähestyvän portaita pitkin. Teen nopeasti taistelusuunnitelman, jonka ansiosta kuvittelen löytäväni hyvän väijytyspaikan. Sormeni hikoilee liipasimella, odottaen. Sitten Ellie jää kyykistelemään keskelle käytävää! Olemme kuoleman omia, ajattelen. Mutta viholliset menevät ohi, Elliestä välittämättä. Hämmentyneenä melkein unohdan väijyttää viholliset takaapäin, kun mietin, miksi vain minä näin Ellien. Lumoava illuusio todellisuudesta särkyy bugin nauraessa vasten kasvojani.
Olen viime aikoina pelannut ylistettyä The Last of Us -selviytymiskokemusta. Peli on ylistyksensä ansainnut. Se kamppailee kirjoissani parhaan zombie-elämyksen paikasta kaikki alustat huomioiden. Saavutus on kova.
Pelissä on kuitenkin häiritsevä asia, joka uhkaa rikkoa illuusioni. Kyse on realismista, tai oikeastaan se puutteesta. Juuri sellaisesta, jonka yllä kuvailin.
En tietenkään tarkoita pelin hirviöitä, kenttiä, juonen mahdollisia aukkoja tai muuta sellaista. Puhun pelin sisäisen logiikan reikäisyydestä. Esimerkiksi kun uhkaavalta asemieheltä ei löydykään ammuksia. Ei edes sitä yhtä, jolla hän aikoi pelihahmoni teilata.
Ase häneltä kyllä löytyy ja jos lataisin pelitilanteen uudestaan ja antaisin hänen ampua, vihollisellani olisi tuo ammus tai useampi. Mutta kas, peli tulkitsee minun kaipaavan lisää vaaraa ja näin pihistelee ammuksissaan. Uskottavuudesta huolimatta.
Peleissä on helppo hyväksyä monenlaisia epäjohdonmukaisuuksia silkan pelattavuuden nimissä. Ymmärrän uudestaan (tyhjästä) syntyvät hirviöt ja raideräiskintöjen putkimaiset kentät. Jatkuvasti kasvava vihollisvirta voidaan tavallaan selittää vahvistuksilla. Putkimaiset kentät vaikkapa hahmon kömpelyydellä tai käytännön rajoitteilla. Ainakin joskus.
Illuusiotani eivät myöskään riko tyhmästi käyttäytyvät olennot, sillä etenkin vaaratilanteissa ihmiset monesti toimivat tyhmästi. Peligrafiikan ja -fysiikan nimissä tehdyt kömpelyydet eivät myöskään riko eläytymistäni. Moiset ymmärtää pelimekaanisista syistä.
Mutta keinotekoiset rajoitukset, vaikeuttamiset ja helpotukset syövät tehokkasti pelifiilistä. Kun pelimaailman sisäinen logiikka pettää, peli paitsi muistuttaa pelaajalleen olevansa vain peli. Lopputuloksena on helposti ärsyyntynyt tai turhautunut pelaaja.
The Last of Us ei tietenkään ole ainoa lajissaan. Lähinnä se edustaa monessa mielessä pelien kärkeä ja ehkä juuri siksi sen kauneusvirheisiin kiinnittää huomiota. Monet muista pienistä puutteista (vaikkapa juuri maailman rännimäisyys) on helppo ohittaa erinomaisuuden rinnalla.
Mutta kuinka paljon realismia voidaan uhrata pelattavuuden nimissä? Kuinka paljon pelimaailman uskottavuutta voidaan venyttää, ennen kuin kamelin selkä napsahtaa?
On selvää, etteivät pelit olisi mukavia inhorealistisina kokemuksina. Tai edes mahdollisia. Indiessä tilanne on eri, mutta valtavirtapeleillä moinen on sula mahdottomuus.
On myös hyvä muistaa, ettei realistisuus suinkaan tarkoita pelin vaikeustason nostamista. Joissain tapauksissa se voisi jopa olla helpotus.
Tämän vuoden kahdessa pikkutyttöpelissä realismi on ollut sekä rasite että helpotus. Kun Bioshock Infiniten Elizabeth tai TLoU:n Ellie käyttävät päätään pelaajan avuksi, ollaan helpottavassa realismissa. Tytöillä on älliä ja kyvykkyyttä. He tuntuvat aidoilta, järkeviltä hahmoilta.
Kun taas viholliset eivät näe sankarikaksikkoa, vaikka vieressä kyhjöttävä tyttörukka kyyristelee suoraan vihujen silmien alla valaistussa tilassa, on kyse pahasta realismivajeesta. Ajopeleissä vastaava hölmöys on kilpailijoiden kumilankaefekti. Se, jossa autot eivät koskaan ole liian kaukana toisistaan – ajovirheistä huolimatta.
On ikävää, että jälkimmäisissä tapauksissa helpottava piirre syö uskottavuutta. Ymmärrän syynkin, mutta se ei lohduta, kun tilanne ei tunnu aidolta eikä uskottavalta.
En kadehdi pelintekijöiden roolia. On vaikea tehdä uskottavaa ja realistista peliä, ja toisaalta viihdyttää pelaajaa tekemättä pelistä ankeaa tosielämäsimulaatiota.
Vaikka itse olenkin karun inhorealismin fani elokuvissa ja kirjoissa, ymmärrän hyvin, ettei pelien voimafantasioita tehdä realistisen kaavan mukaan. Eikä siinä mitään, kunhan epäuskottavuuksia ei hierota pelaajan silmille. Tällä saralla peleillä on vielä pitkä matka edessään.
Jerry Kurunen